Jos olisin seurannut pelkästään mieleni tekemiä johtopäätöksiä, olisin todennäköisesti tehnyt elämässäni monta asiaa toisin – ja joidenkin asioiden kohdalla vielä useita kertoja. Olen huomannut jotakin kiinnostavaa siinä, miten mieleni käsittelee erilaisia tilanteita. Se voi muodostaa varsin vakuuttavan tulkinnan tapahtuneesta, liittää siihen aikaisempia kokemuksia ja päätyä lopulta ratkaisuun, jonka toteuttaminen tuntuu ajatuksen tasolla lähes välttämättömältä. Silti kehossani ei välttämättä synny vastaavaa painetta tai tarvetta toimia. Mieleni on jo ratkaissut asian, mutta en tunnista itsessäni tarvetta toimia sen mukaisesti.
Tämä ristiriita on alkanut kiinnostaa minua yhä enemmän. Jos ajatus tuntuu vakuuttavalta, mistä syntyy oletus, että sen mukaisesti pitäisi myös toimia? Ajattelu kykenee tarkastelemaan vaihtoehtoja, ennakoimaan seurauksia ja rakentamaan perusteluja, mutta tekeekö tämä siitä automaattisesti päätöksenteon auktoriteetin? Olen toisinaan huomannut, kuinka nopeasti tulkinta muuttuu mielessäni toimintavaatimukseksi. Jotakin tapahtuu, annan tapahtuneelle merkityksen ja hetken kuluttua huomaan jo pohtivani, mitä minun pitäisi tehdä tilanteen ratkaisemiseksi. Väliin jää helposti huomaamatta, että koko ratkaisua vaativa ongelma saattaa olla ainakin osittain oman ajatteluni muodostama.
Mitä ajattelu oikeastaan tekee?
Peter Ralston tarkastelee kirjassaan Ending Unnecessary Suffering sitä, miten käsityksemme ja tulkintamme vaikuttavat kokemukseemme todellisuudesta. Hänen tutkimusotteensa on saanut minut palaamaan yksinkertaiselta vaikuttavaan kysymykseen: mitä todella tapahtui? Jos toinen ihminen sanoo tai tekee jotakin ja tulkitsen tapahtuman esimerkiksi vähättelyksi, ovatko tapahtuma ja sille antamani merkitys sama asia? Voin tunnistaa kokemani loukkaantumisen, mutta tunnistanko samalla sen, miten oma tulkintani on osallistunut kokemuksen muodostumiseen? Tulkintani voi osua oikeaan, mutta se voi myös sisältää jotakin, mitä itse tapahtumassa ei ollut. Joskus huomaan pohtivani ratkaisua ennen kuin olen edes selvittänyt, mikä tilanteessa oikeastaan vaatii ratkaisemista.
Olen huomannut, että mieli on taitava täydentämään keskeneräisiä tilanteita. Se ei tarvitse kovinkaan paljon aineistoa muodostaakseen kokonaisen kertomuksen siitä, mitä tapahtui, miksi tapahtui ja mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Usein kertomus on sisäisesti johdonmukainen, mikä tekee siitä entistä vakuuttavamman. David Bohm käsittelee kirjassaan Thought as a System ajattelua kokonaisena prosessina, johon liittyvät myös muisti, tunteet, keholliset reaktiot ja aikaisemmin muodostuneet käsitykset. Erityisen kiinnostavana pidän hänen huomiotaan siitä, ettei ajattelu välttämättä tunnista omaa osuuttaan niiden ongelmien syntymisessä, joita se pyrkii ratkaisemaan. Ajattelu voi tuottaa tulkinnan ja alkaa sen jälkeen käsitellä tulkintansa seurauksia ikään kuin ne olisivat siitä riippumattomia tapahtumia.
Ehkä juuri tässä tapahtuu jotakin, jota en ole aikaisemmin osannut riittävästi havaita. Kun mieleni muodostaa käsityksen siitä, että jokin asia elämässäni vaatii ratkaisua, huomioni alkaa helposti suuntautua ongelmaan ja sen mahdollisiin ratkaisuihin. Harvemmin pysähdyn tutkimaan, miten ongelma on mielessäni rakentunut. En välttämättä huomaa, kuinka aikaisemmat kokemukset, odotukset ja oletukset ovat jo ehtineet vaikuttaa siihen, mitä pidän tapahtuneena. Bohm käyttää ajattelun proprioseption käsitettä kuvatessaan mahdollisuutta havaita ajattelun omaa toimintaa. Entä jos huomio ei kohdistuisikaan ainoastaan siihen, mitä ajattelen, vaan myös siihen, mitä ajatteluni parhaillaan tekee?
Kun välineestä tulee auktoriteetti
Olen löytänyt tähän kiinnostavan käytännöllisen näkökulman Human Designista. Sen kehittäjä Ra Uru Hu korosti, ettei mielen tehtävä ole toimia päätöksenteon auktoriteettina. Järjestelmässä puhutaan strategiasta ja sisäisestä auktoriteetista, joiden mukaisesti ihmistä ohjataan tekemään päätöksiään. Olen omassa elämässäni kokeillut tämän periaatteen soveltamista ja huomannut sen vähentävän merkittävästi sisäistä painetta. Kun minun ei tarvitse jatkuvasti ratkaista asioita pelkän ajatteluni perusteella, tuntuu vapautuvan myös voimavaroja. Mieli saa edelleen tehdä työtään, mutta sen ei tarvitse yksin vastata kaikesta.
En tiedä, selittääkö Human Design kokemukseni tavalla, jolla järjestelmä itse sen esittää. Sen taustalla olevia käsityksiä ei ole tieteellisesti todennettu, eikä kokemani paineen väheneminen yksin vahvista niitä. Voisiko vastaava helpotus syntyä myös siitä, että lakkaan vaatimasta ajattelultani vastausta jokaiseen elämässäni kohtaamaani tilanteeseen? Entä jos Human Designista itsestään muodostuu vähitellen uusi mielen rakentama järjestelmä, jonka kautta alan tulkita kaikkea kokemaani? Silloin tutkimisen välineestä olisi tullut jälleen yksi auktoriteetti. Minulle Human Design on yksi mahdollinen linssi, jonka kautta voin tarkastella omaa kokemustani. Sen hyödyllisyys ei edellytä, että pitäisin sitä ainoana tai lopullisena selityksenä.
Erityisen kiinnostavaa on ollut huomata, ettei ajattelun muodostama johtopäätös välttämättä synnytä minussa vastaavaa kehollista tarvetta toimia. En tiedä, millainen mielen ja kehon välinen suhde lopulta on. Omassa kokemuksessani ne eivät kuitenkaan aina tunnu kulkevan samaan suuntaan. Ajatus voi olla valmis, vaikka päätöstä ei vielä ole.
Tässä on kuitenkin myös ongelma, jota en halua ohittaa. Kehollisen toimintapaineen puuttuminen ei välttämättä tarkoita, ettei mitään pitäisi tehdä. Joskus ihminen voi tottua tilanteeseen, vältellä vaikeaa päätöstä tai jättää tunnistamatta jotakin itselleen merkityksellistä. Vastaavasti mielen muodostama tulkinta voi olla hyvinkin perusteltu, vaikka se olisi epämiellyttävä. Olisi houkuttelevaa korvata yksi auktoriteetti toisella ja ajatella, että kehollinen kokemus tarjoaa aina luotettavamman vastauksen kuin ajattelu. Silloin olisin kuitenkin saattanut vain rakentaa uuden järjestelmän, jonka toimintaa en enää huomaisi kyseenalaistaa. En halua luopua ajattelusta, vaan tutkia suhdettani siihen.
Huomaan edelleen, kuinka mieleni pyrkii ratkaisemaan asioita, joihin en tunnista välitöntä tarvetta puuttua. Joskus se palaa samaan tapahtumaan useita kertoja ja esittää perustelunsa hieman uudessa muodossa. Voin kuunnella niitä, tarkastella niiden paikkansapitävyyttä ja ottaa niiden esittämät huomiot vakavasti ilman, että minun tarvitsee välittömästi toimia niiden mukaisesti. Ehkä tässä ei olekaan kysymys ajattelun hiljentämisestä, vaan siitä, millaisen aseman annan sen muodostamille johtopäätöksille. Ajatus voi tulla havaituksi myös ilman, että siitä tulee päätös. Ehkä linssin tärkein ominaisuus onkin, että sen voi tarvittaessa laskea kädestään.
Joskus mieli on jo lähdössä, vaikka minussa ei ole tapahtunut ensimmäistäkään askelta.
Lähteet ja jatkolukemista
Bohm, David (1994). Thought as a System. Routledge.
Ralston, Peter (2025). Ending Unnecessary Suffering: How to Create a Powerful, Complete, and Peaceful Life. Park Street Press.
Ra Uru Hu (2018). The Mind is Not for Decision Making. Jovian Archive, 29.5.2018.
https://jovianarchive.com/blogs/human-design-basics/the-mind-is-not-for-decision-making