Ajatus, joka unohtaa olevansa ajatus

Havaintolukupäiväkirja David Bohmin teoksesta Thought as a System

Tämä ei ole kirja-arvostelu. En yritä tiivistää David Bohmin Thought as a System -teosta enkä arvioida, onko se hyvä tai huono. Kirjoitan niistä havainnoista, joita kirja minussa herätti ja jotka jäivät elämään vielä lukemisen jälkeen. Osa havainnoista nousee suoraan Bohmin ajatuksista, kun taas osa syntyi siitä, miten hänen sanansa kohtasivat oman ajatteluni ja aikaisemmat havaintoni. Olen yrittänyt pitää nämä kaksi erillään. Vaikka jokin Bohmin kuvaus tuntuu tutulta, se ei vielä tarkoita, että puhuisimme samasta asiasta tai olisimme kaikesta samaa mieltä.

Kirja perustuu Bohmin ja hänen kanssaan kokoontuneen ryhmän keskusteluihin. Se ei etene suoraviivaisesti kohti ennalta tunnettua päämäärää, vaan samat kysymykset palaavat hieman eri suunnista ja saavat vähitellen uusia merkityksiä. Toisinaan keskustelu totuudesta, ajasta ja siitä, mikä todella on, sai oman ajatteluni menemään solmuun. En aina tiennyt, oliko jokin ajatus vasta avautumassa vai olinko ymmärtänyt sen kokonaan väärin. Ehkä juuri siksi kirja alkoi vähitellen avautua. Se ei tarjonnut valmista järjestelmää, jonka olisin voinut vain omaksua, vaan kutsui seuraamaan ajattelun liikettä ja katsomaan, mitä tapahtuu, kun ajatus yrittää havaita omaa toimintaansa.

Ajatus toimii ennen kuin ehdimme ajatella

Yksi kirjan lähtökohdista on ajatuksen refleksinomaisuus. Bohm ei tarkoita refleksillä mitä tahansa automaattista reaktiota, vaan nimenomaan ajatuksen välitöntä toimintaa. Emme ensin tietoisesti päätä, mitä aiomme ajatella, ja käynnistä sitten ajatusta, vaan ajatus ilmaantuu jo valmiina. Refleksinomaisuus ei kuitenkaan sinänsä ole ongelma. Ilman muistia, opittuja taitoja ja aikaisempia kokemuksia emme selviytyisi tavallisesta elämästä. Tarvitsemme ajatuksen nopeaa ja automaattista toimintaa, mutta meidän ei pitäisi joutua kokonaan sen hallittaviksi.

Ongelma alkaa silloin, kun emme huomaa ajatuksen olevan refleksi. Ajatus ei tällöin näyttäydy yhtenä mahdollisena tulkintana, vaan alkaa näyttää siltä, miten asiat todella ovat. Se kertoo meille maailmasta, mutta jättää kertomatta oman osuutensa siihen kuvaan, jonka näemme. Tätä lukiessani aloin hahmottaa yhtä kirjan läpi kulkevaa rakennetta. Ajatus kykenee luomaan jotakin ja unohtamaan osallistuneensa sen syntymiseen. Se rakentaa kuvan tapahtumasta, ihmisestä tai itsestäni, minkä jälkeen kohtaan tuon kuvan kuin se olisi minusta riippumaton tosiasia.

Ajatus ei siis vain kuvaa maailmaa, vaan osallistuu siihen maailmaan, jonka koen. Havainto, tulkinta ja reaktio voivat sekoittua niin nopeasti, ettei niiden välissä tunnu olevan lainkaan tilaa. Tämä tuntui minusta tutulta, sillä olen omissa havainnoissani usein yrittänyt erottaa sen, mitä todella tapahtui, siitä, minkä merkityksen tapahtumalle annoin. Bohm sai minut kuitenkin huomaamaan, ettei erottaminen ehkä ole niin yksinkertaista kuin olin ajatellut. Tulkinta ei aina tule havainnon jälkeen, vaan se voi olla mukana jo siinä, mitä kuvittelen havaitsevani. Ajatuksen osuus voi siten jäädä piiloon juuri siksi, että se vaikuttaa jo ennen kuin ehdimme tarkastella sitä.

Bohm pitää ajatusta myös materiaalisena prosessina. Ajatus ei tapahdu erillään kehosta, vaan siihen liittyvät aivot, hermosto, tunteet ja kehon kemia. Ajatus vaikuttaa kehoon, ja muuttunut kehollinen tila alkaa puolestaan ylläpitää ajatusta. Ajatus voi esimerkiksi herättää pelkoa, joka muuttaa kehon tilaa ja saa saman ajatuksen tuntumaan entistä todemmalta. Vähitellen on vaikea nähdä, mistä prosessi alkoi, koska ajatus ja keho vahvistavat toisiaan. Se, mikä alkoi tulkintana, voi alkaa tuntua kehollisesti vahvistuneelta tosiasialta.

Bohm käyttää tästä voimakasta ilmausta chemical smog, kemiallinen savusumu. Ajattelun epäkoherenssi ei jää käsitteelliseksi ristiriidaksi, vaan vaikuttaa siihen materiaaliseen järjestelmään, jolla yritämme nähdä ristiriidan. Yritämme silloin ratkaista ajatuksella ongelmaa, jonka ajatus on itse osaltaan synnyttänyt ja jota kehon tila jo vahvistaa. Tässä kohdassa jäin miettimään, kuinka usein kuvittelen tarkastelevani jotakin asiaa tai tilannetta rauhallisesti ulkopuolelta, vaikka kehoni on jo reagoinut siihen. Ajatus on ehkä antanut tilanteelle merkityksen ennen kuin olen edes huomannut ajattelevani. Sen jälkeen kehon reaktio alkaa tuntua todisteelta siitä, että alkuperäinen tulkintani oli oikea.

Minäkuva ja jaettu merkitys

Ajatuksen toiminta näkyy erityisen selvästi minäkuvassa. Ajatus rakentaa vähitellen kuvan siitä, millainen ihminen olen ja millainen minun pitäisi olla. Ympäröivä kulttuuri tarjoaa tähän aineksia kertomalla, mitä pidetään hyvänä, onnistuneena, tavoiteltavana tai hyväksyttävänä. Poimin näistä kuvista osan ja torjun toisia, kunnes vähitellen syntynyttä kokonaisuutta aletaan kutsua minäksi. Minäkuva on kuitenkin edelleen ajattelun muodostama kuva, joka ei voi sisältää koko ihmistä. Siitä huolimatta se voi alkaa edustaa minulle sitä, kuka todella olen.

Jos kuvani on, että olen hyvä, viisas tai arvostettu ihminen, etsin helposti tilanteita, jotka vahvistavat sitä. Kun joku ei tue kuvaani, saatan kokea loukkaantuvani. Kipu ei silloin välttämättä synny vain toisen ihmisen teosta, vaan myös siitä, että minäkuva horjuu. Sama kuva, joka tuottaa mielihyvää, voi siten tuottaa myös kivun. Mitä enemmän kuva antaa minulle, sitä enemmän minulla on menetettävää. Ajatus alkaa puolustaa minäkuvaa kuin se puolustaisi itse elämää.

Tämän jälkeen ajatus jakaa tapahtuman kahteen osaan. On minä, jota on loukattu, ja toinen minä, joka tarkastelee loukkaantumista ja yrittää päästä siitä eroon. Yksi ajatuksen osa ryhtyy siis korjaamaan toista ajatuksen osaa. Bohmin mukaan tarkkailija ei kuitenkaan ole kivun ulkopuolella, vaan se on jo kivun, muistin ja minäkuvan muovaama. Sisäinen ristiriita syntyy, kun sama prosessi jakautuu näennäisesti tarkkailijaan ja tarkkailtavaan ja alkaa taistella itseään vastaan. Ajatus rakentaa eron ja ryhtyy sen jälkeen ratkaisemaan eron synnyttämää ongelmaa.

Minäkuva jää samalla väistämättä keskeneräiseksi. Sitä täytyy jatkuvasti täydentää, vahvistaa ja puolustaa, koska kuva ei voi koskaan tulla kokonaiseksi ihmiseksi. Puutteen tunne ei ehkä siksi aina kerro siitä, että ihmisessä todella olisi jotakin puutteellista. Se voi syntyä myös siitä, että kuva yrittää tulla kokonaiseksi mutta ei kykene siihen. Tämä oli yksi niistä kohdista, joissa kirja siirtyi käsitteellisestä ajattelusta lähelle tavallista elämää. Minäkuvaa ei tarvitse etsiä suurista elämänratkaisuista, sillä se tulee näkyviin jo siinä, miten reagoin, kun joku ei näe minua niin kuin itse toivoisin tulevani nähdyksi.

Olen aikaisemmin ajatellut, että tällaisissa tilanteissa olisi mahdollista erottaa toisistaan itse tapahtuma ja siihen liittyvä loukkaantuminen. Bohm sai minut katsomaan vielä tarkemmin sitä, kuka tämän erottelun tekee. Jos tarkkailija on itse saman prosessin muovaama, se ei ehkä tarkastele tilannetta niin ulkopuolelta kuin kuvittelee. Tämä ei tarkoita, ettei tapahtumaa ja tulkintaa voisi yrittää erottaa toisistaan. Se tarkoittaa pikemminkin sitä, ettei erottelun tekijää pidä automaattisesti olettaa puolueettomaksi. Myös tarkkailijan oma asema kuuluu silloin havaittavaan kokonaisuuteen.

Tästä Bohm laajentaa tarkastelun yksilöstä kulttuuriin. Hän kuvaa kulttuuria jaettuna merkityksenä, joka ei muodostu vain tavoista, esineistä tai instituutioista. Kulttuuriin kuuluu myös se, mitä pidämme yhdessä tärkeänä, normaalina ja välttämättömänä. Myös työpaikka, ammattiryhmä, harrastus tai aatteellinen yhteisö voi muodostaa oman merkitysjärjestelmänsä. Sen sisällä tietyt asiat alkavat näyttää itsestään selviltä, eikä ryhmä välttämättä enää huomaa niiden perustuvan yhteisesti omaksuttuihin oletuksiin. Ne tulevat tavallisesti näkyviin vasta silloin, kun jokin rikkoo totutun järjestyksen.

Keskusteluissa jaetut merkitykset voivat toisinaan tulla näkyviksi. Puheemme paljastaa, mitä pidämme välttämättömänä, mitä arvostamme ja mitä emme ole koskaan tulleet kyseenalaistaneeksi. Kyse ei aina ole tietoisesti valituista mielipiteistä, vaan ajatuksen refleksinomaisesta toiminnasta, joka on kasvanut osaksi yhteistä kulttuuria. Ihmisellä, organisaatiolla ja jopa valtiolla voi tämän vuoksi olla samanaikaisesti vastakkaisia aikomuksia. Organisaatio voi haluta uudistua ja silti puolustaa niitä käytäntöjä, joiden vuoksi mikään ei muutu. Ihminen voi puolestaan toivoa muutosta ja samalla ylläpitää niitä rakenteita, jotka estävät sen.

Ongelma ei välttämättä ole ristiriita itsessään, vaan se, ettei ristiriitaa nähdä. Järjestelmän eri osat voivat vetää eri suuntiin, vaikka kukin niistä ajattelee toimivansa kokonaisuuden hyväksi. Tässä tunnistin yhteyden omaan kiinnostukseeni rakenteisiin. Olen usein huomannut, ettei rakenne näy suoraan siinä, mitä sanomme tavoittelevamme, vaan paremmin siinä, mitä toimintamme yhdessä tuottaa. Bohm näyttää kuitenkin vievän havainnon pidemmälle kuin itse olin tehnyt. Rakenne ei synny vain säännöistä ja käytännöistä, vaan myös jaetuista merkityksistä, joita emme enää huomaa merkityksiksi ja jotka alkavat siksi näyttää itse todellisuudelta.

Havainto ei ole tyhjä ikkuna

Kirjan edetessä merkitys alkoi tuntua minusta lähes ajatusta tärkeämmältä käsitteeltä. Ajatus ei vaikuta havaintoon vain lisäämällä siihen selityksen jälkikäteen, vaan antaa tapahtumalle merkityksen jo ennen kuin ehdimme huomata tehneemme niin. Jos tulkitsen toisen ihmisen viholliseksi, havaitsen hänen ilmeensä, sanansa ja liikkeensä tämän merkityksen kautta. Alan myös toimia sen mukaisesti, minkä jälkeen toinen reagoi toimintaani. Hänen reaktionsa näyttää helposti vahvistavan alkuperäisen tulkintani. Ajattelu, merkitys, havainto ja toiminta muodostavat näin kehän, joka voi jatkua pitkään ilman, että huomaan osallistuvani sen ylläpitämiseen.

Tästä nousee yksi Bohmin pysäyttävimmistä lähtökohdista. Emme välttämättä näe tosiasiaa suoraan, sillä ajatukset, kulttuuriset merkitykset ja fantasiat voivat tulla havaintoon ja alkaa näyttää havaitulta todellisuudelta. Ensimmäinen tosiasia voi siksi olla se, ettemme näe tosiasiaa. Se ei tarkoita, ettei mitään voitaisi havaita, vaan että myös havaintomme ehtoja täytyy tutkia. Ennen kuin kysyn, mitä näin, voin joutua kysymään, mitä kaikkea ajatus oli jo tuonut näkemääni. Havainto ei silloin katoa, mutta sen oletettu viattomuus joutuu tarkastelun kohteeksi.

Tässä kohtaa Bohm sekä vahvisti että haastoi omaa havaintokäsitystäni. Olen pitänyt tärkeänä, että havainto asetetaan teorian edelle ja että teorian täytyy muuttua, jos se on ristiriidassa havainnon kanssa. Bohm vie kysymyksen vielä yhtä kerrosta syvemmälle. Ennen kuin vertaan havaintoa teoriaan, minun täytyy tutkia, missä määrin havainto sisältää jo muistia, oletuksia ja merkityksiä. Havainto ei ehkä ole tyhjä ikkuna todellisuuteen, mutta juuri siksi sen tutkiminen on entistä tärkeämpää. Havaintoon palaaminen ei tarkoita vain sitä, että katsotaan uudelleen, vaan myös sitä, että tarkastellaan sitä, mikä meissä on jo ehtinyt osallistua katsomiseen.

En silti ajattele, että havainto olisi vain ajattelun tuottama kuva, josta ei voisi päästä lähemmäksi todellisuutta. Bohm itsekin puhuu luovasta havainnosta ja oivalluksesta. Ymmärsin hänen tarkoittavan, että havainto voi kirkastua, kun ajattelun oma osuus siinä tulee näkyväksi. Ajattelun vaikutuksen huomaaminen ei siis välttämättä vie kauemmas todellisuudesta, vaan voi poistaa jotakin sen ja havainnon väliin kertynyttä. Samalla se vaatii varovaisuutta, sillä ajatus voi tehdä myös omasta selkiytymisestään uuden kuvan. Havaintoa ei voi muuttaa pysyväksi saavutukseksi ilman, että se alkaa jälleen jähmettyä.

Yksi kirjan vaikeimmista osuuksista käsittelee totuutta. Bohm ei kuvaa totuutta ensisijaisesti oikeana väitteenä jostakin, vaan luovana havaintona ja todellisuutena, joka vaikuttaa. Totuudesta voidaan tehdä kuvaus, mutta kuvaus ei ole sama asia kuin tapahtuma, jossa jotakin todella nähdään. Ymmärsin Bohmin tarkoittavan, ettei totuuden näkeminen vain lisää uutta ajatusta vanhojen ajatusten joukkoon. Se vaikuttaa itse prosessiin ja voi selkiyttää osan siitä epäkoherenssista, jota ajattelu on rakentanut. Totuus ei siis vain kerro jostakin, vaan sen havaitseminen muuttaa sitä tilannetta, jossa havainto tapahtuu.

En ole varma, ymmärsinkö Bohmin totuutta koskevat ajatukset kaikilta osin oikein. Paikoin ne veivät minut alueelle, jossa sanat alkoivat tuntua liian hitailta kuvaamaan sitä, mihin keskustelussa yritettiin osoittaa. Ehkä juuri siksi Bohm itsekin puhuu totuudesta jonakin, jota ei voida kokonaan kuvata. Hän puhuu myös epätoden totuudesta: väärä uskomus ei ole tosi, mutta sen toiminta ajattelussa on todellinen materiaalinen tapahtuma. Harha vaikuttaa, vaikka sen sisältö ei vastaisi todellisuutta. Minulle tämä avasi ajatuksen, että myös väärän näkeminen vääräksi voi muuttaa ajattelun liikettä.

Yhden hetken todellinen havainto ei myöskään välttämättä päde seuraavaan hetkeen, sillä se, mikä on, liikkuu jo. Tämä tuntui läheiseltä omille havainnoilleni elämästä virtana, jossa se, mikä oli totta yhdessä kohdassa, ei välttämättä enää kanna seuraavaan. En ajattele tämän tarkoittavan, että kaikki totuus olisi suhteellista tai että mikä tahansa tulkinta olisi yhtä hyvä. Pikemminkin kyse näyttää olevan siitä, ettei elävää havaintoa voi muuttaa pysyväksi kaavaksi ilman, että jotakin sen liikkeestä katoaa. Bohmin tapa kuvata totuutta muistutti minua hetkittäin myös omasta tavastani kuvata ki’tä. En tarkoita, että Bohmin totuus olisi ki tai että hän puhuisi samasta ilmiöstä, vaan että kuvaustavoissa oli kiinnostava samankaltaisuus: jotakin ei voida täysin määritellä, mutta sen vaikutus voidaan havaita.

Dialogissa tutkitaan yhdessä

Kirjan loppua kohti dialogi nousee yhä tärkeämmäksi. Bohmin dialogi ei ole tavallinen keskustelu, jossa vaihdetaan mielipiteitä tai ratkaistaan, kuka on oikeassa. Se on yritys tehdä ajattelun yhteinen liike näkyväksi silloin, kun se tapahtuu. Dialogin tarkoitus ei ole päästä yksimielisyyteen, mutta sen tarkoitus ei myöskään ole jäädä erimielisyyteen. Tarkoitus on tutkia yhdessä ja rakentaa samalla yhteyttä, joka ei riipu siitä, olemmeko samaa mieltä. Tämä on ehkä tärkein yksittäinen havainto, jonka kirjasta poimin.

Dialogissa ei tarvitse hyväksyä toisen ajatusta eikä luopua omastaan. Molemmat voidaan asettaa hetkeksi yhteisen tutkimisen kohteeksi, jolloin vastakkain eivät ole ihmiset vaan heidän välillään liikkuvat ajatukset, merkitykset ja oletukset. Huomio siirtyy siitä, kuka on oikeassa, siihen, mitä emme vielä näe. Yhteys ei siten välttämättä synny siitä, että ajattelemme samalla tavalla. Se voi syntyä siitä, että tutkimme yhdessä, mitä ajatuksemme merkitsevät ja mistä ne nousevat. Erilaiset näkökulmat eivät silloin ole este, vaan osa yhteistä tutkimuskenttää.

Tämä vastasi melko hyvin omaa käsitystäni hyvästä keskustelusta. Olen ajatellut, ettei todellinen kohtaaminen edellytä samanmielisyyttä. Bohm täsmensi ajatusta osoittamalla, ettei myöskään erimielisyydestä pitäisi tehdä päämäärää tai pysyvää asemaa. Sekä pakotettu yksimielisyys että vastakkainasetteluun jähmettynyt erimielisyys voivat lukita keskustelun ennen kuin yhteinen tutkiminen ehtii alkaa. Dialogin kautta voi sen sijaan syntyä jaettu oivallus, joka ei ole kompromissi valmiiden mielipiteiden välillä. Se voi olla jotakin, mitä kukaan osallistujista ei ehkä olisi nähnyt yksin.

Uusi havainto syntyy silloin ihmisten välisessä liikkeessä eikä välttämättä kenenkään yksittäisen ihmisen hallitsemana. Tällainen dialogi ei kuitenkaan synny nopeasti, sillä Bohm korostaa sen ylläpitämistä myös silloin, kun esiin nousee vastarintaa, suuttumusta ja turhautumista. Ajatuksen refleksinomainen toiminta ei tule näkyväksi pyynnöstä, koska osa sen toimintaa on pysyä piilossa. Epäkoherenssia ei siksi pitäisi kiirehtiä poistamaan, vaan sen täytyy ensin saada tulla näkyväksi. Jos ryhmä korjaa ristiriidan välittömästi, se voi samalla peittää juuri sen rakenteen, jota olisi ollut syytä tutkia. Dialogi vaatii näin kykyä viipyä hetken siinä, mikä ei vielä toimi.

Tämä pysäytti minut, koska tavallisessa keskustelussa pyrimme usein ratkaisuun mahdollisimman nopeasti. Ristiriita koetaan häiriönä, joka pitäisi poistaa, vaikka emme vielä tiedä, mitä se kertoo kokonaisuudesta. Bohmin dialogissa häiriö ei ole vain este tutkimiselle, vaan myös sen aineistoa. Tässä tunnistan eron oman aikaisemman ajatteluni ja Bohmin välillä, sillä olen usein etsinyt tapaa palauttaa keskustelu toimivaksi. Bohm näyttää kiinnostuvan ensin siitä, miksi keskustelu ei toimi ja mitä toimimattomuus voi paljastaa. Häiriön korjaaminen liian nopeasti voi estää näkemästä sitä rakennetta, joka häiriön tuottaa.

Epäonnistuminen ei tässä mielessä ole tutkimuksen loppu, vaan uusi havainto siitä, miten ajattelu toimii. Sen sijaan että kysyisimme vain, miten saamme keskustelun onnistumaan, voimme kysyä, miksi se ei toimi. Kysymys ei vielä ratkaise ristiriitaa, mutta se muuttaa suhdettamme siihen. Ristiriidasta tulee jotakin, jota tarkastellaan yhdessä, eikä vain jotakin, joka pitäisi nopeasti poistaa. Bohm kuvaa dialogia taiteelliseksi luomiseksi, jossa pitäisi silti olla tieteellisen ajattelun täsmällisyyttä. Tämä tuntui läheiseltä, sillä myös oma kirjoittamiseni liikkuu taiteellisen ja tutkimuksellisen ilmaisun välissä: havaintoa ei voi pakottaa syntymään, mutta sitä ei myöskään pitäisi käsitellä huolimattomasti.

Luovuus, vapaus ja uusi järjestys

Dialogista Bohm siirtyy luovuuteen ja vapauteen. Hän kysyy, onko valitseminen todella vapautta, jos valintamme syntyvät ehdollistumisesta. Halu voi tuntua täysin omalta, vaikka se olisi samalla kulttuurin, kokemusten ja minäkuvan tuottama refleksi. Pelkkä mahdollisuus valita useista vaihtoehdoista ei silloin vielä takaa vapautta. Vaihtoehdotkin voivat kuulua samaan vanhaan järjestykseen. Valitsen ehkä toisin, mutta valinnan tekijä ja valinnan perusteet pysyvät ennallaan.

Bohmin mukaan vapaus tarvitsee sekä mahdollisuutta että välttämättömyyttä. Jos kaikki olisi ennalta määrättyä, vapautta ei olisi, mutta jos mikään ei olisi riittävän vakaata, minkään aikomuksen toteuttaminen ei olisi mahdollista. Taiteilijalla voi esimerkiksi olla aluksi lukemattomia vaihtoehtoja. Teoksen kehittyessä hän alkaa kuitenkin nähdä, mitä kokonaisuus tarvitsee. Välttämättömyys ei silloin tule ulkoisena käskynä, vaan se havaitaan luovasti teoksen sisältä. Vapaus ei ole välttämättömyyden puuttumista, vaan uuden välttämättömyyden luovaa havaitsemista.

Uusi suunta ei tämän mukaan synny pakottamalla, vaan paljastuu havaintoon. Tämä sopi hyvin omaan kokemukseeni luovasta työstä, sillä olen huomannut, ettei kirjoituksen aihetta voi aina etsiä. Kirjoittamiselle voi tehdä tilaa ja aihetta voi lähestyä eri suunnista, mutta varsinainen havainto täytyy löytää. Aluksi mahdollisuuksia on paljon, kunnes jokin havainto alkaa vähitellen vetää tekstiä puoleensa. Rakenteen hahmottuessa seuraava lause ei tunnu enää vain yhdeltä vaihtoehdolta muiden joukossa. Se alkaa tuntua siltä, mitä teksti tarvitsee.

Havainto ei pakota suuntaan, vaan paljastaa sen. Luovaa tekoa ei voi kokonaan hallita, koska se syntyy samasta liikkeestä kuin oivallus. Kirjoittaja voi tehdä työnsä huolellisesti, mutta hän ei voi komentaa uutta havaintoa ilmestymään. Bohm laajentaa tämän ajatuksen myös dialogiin, jossa luova välttämättömyys voi syntyä ihmisten välisessä liikkeessä. Osallistujat eivät silloin yritä toteuttaa valmista päämäärää, vaan ensimmäinen välttämättömyys voi olla vain se, että dialogia jatketaan riittävän kauan. Tarkoitus alkaa ehkä löytyä vasta yhteisen tutkimisen edetessä.

Uusi järjestys ei siis tule valmiina suunnitelmana, vaan kasvaa näkyviin yhteisestä tutkimisesta. Bohm ulottaa tämän mahdollisuuden lopulta kulttuuriin ja yhteiskuntaan, vaikka hän ei tarjoa niille valmista mallia. Tässä hän vie ajatuksen pidemmälle kuin itse olen tähän asti vienyt. Olen tarkastellut havaintoa ennen kaikkea tapana nähdä jokin jo olemassa oleva rakenne hieman selvemmin. Bohm näyttää ehdottavan, että yhteinen havainto voi synnyttää myös kokonaan uuden järjestyksen ja jopa uudenlaista kulttuuria. En tiedä, kuinka pitkälle olen valmis seuraamaan tätä ajatusta, mutta se jäi elämään.

Ehkä uusi järjestys ei aina synny siitä, että joku suunnittelee sen valmiiksi. Se voi syntyä myös siitä, että vanhan järjestyksen epäkoherenssi tulee niin selvästi näkyväksi, ettei sitä voida enää jatkaa samalla tavalla. Kirjan loppupuolella Bohm käyttää laseria koherenssin kuvana. Tavallisen valon aallot liikkuvat eri vaiheissa ja eri suuntiin, kun taas laserissa ne järjestyvät samaan liikkeeseen. Voima ei kasva vain lisäämällä energiaa, vaan vähentämällä sen hajaantumista. Sama ajatus näyttää kulkevan läpi koko kirjan: ihmisellä, ryhmällä tai organisaatiolla voi olla paljon energiaa, mutta vastakkaiset tiedostamattomat aikomukset saavat kokonaisuuden kumoamaan itseään.

Aika ja nykyhetki

Kirjan viimeisillä sivuilla Bohm palaa aikaan ja erottaa toisistaan tapahtumien seuraannon sekä ajan käsitteen. Vuodenajat vaihtuvat, keho vanhenee ja kellon viisarit liikkuvat, mutta havaittavissa on ennen kaikkea tapahtumien järjestys. Aika on tapa kuvata ja mitata tätä järjestystä, ja sellaisena se toimii hyvin tietyllä alueella. Voimme sopia tapaamisen kello kolmelta ja saapua samaan paikkaan, jos kellomme käyvät riittävän samalla tavalla. Ongelma syntyy, kun hyödyllinen kuvaus laajennetaan alueelle, jolla se ei enää toimi koherentisti. Näin tapahtuu Bohmin mukaan erityisesti silloin, kun ajatus alkaa rakentaa psykologista aikaa.

Psykologisessa elämässä kuvittelemme helposti liikkuvamme kohti tulevaa itseämme. Ajattelemme käyvämme läpi tietyn määrän vaiheita ja päätyvämme lopulta parempaan tilaan. Bohm vertaa tätä sateenkaaren jahtaamiseen: sateenkaari näyttää olevan edessämme, mutta sitä ei voi saavuttaa etenemällä sitä kohti. Myös tuleva minä voi näyttää paikalta, johon olemme matkalla, vaikka se on nykyhetkessä muodostettu ajatus. Menneisyys näyttää olevan takana ja tulevaisuus edessä, koska käytämme tilaa ajan kuvaamiseen. Edessäni ei kuitenkaan ole tulevaisuus, vaan se tila, jossa juuri nyt olen.

Menneisyys ilmenee nykyhetkessä muistona ja sen jättämänä vaikutuksena. Tulevaisuus puolestaan ilmenee nykyhetkessä odotuksena, pelkona tai toiveena. Psykologisesti havaittavissa oleva tapahtuma on aina tässä, vaikka ajatuksen sisältö koskisi mennyttä tai tulevaa. Ajatus rakentaa kokemuksen jatkuvuudesta hieman elokuvan tavoin. Yksittäiset kuvat seuraavat toisiaan niin nopeasti, että näemme niiden sijasta yhtenäisen liikkeen. Samalla tavalla muisti, nykyinen havainto ja odotus sidotaan yhteen kertomukseksi, jota kutsumme elämäksemme ja itseksemme.

Tätä osuutta lukiessani jouduin pysähtymään useita kertoja. En ole varma, hyväksynkö kaikki Bohmin aikaa koskevat päätelmät, enkä ehkä vielä ymmärrä niitä kokonaan. Hänen kysymyksensä jäi silti elämään: missä määrin psykologinen aika on havaittu tosiasia ja missä määrin ajattelun rakentama tapa järjestää kokemusta? Menneisyyden vaikutukset ja tekojen tulevat seuraukset ovat minulle todellisia, mutta Bohmin huomio näyttää kohdistuvan hieman toiseen asiaan. Hän tutkii sitä, miten ajatus rakentaa nykyhetkessä kuvan menneestä ja tulevasta ja alkaa elää tuon kuvan sisällä. Tässä en ehkä ole hänen kanssaan eri mieltä, mutta hänen johtopäätöksensä jäivät minulle vielä osittain avoimiksi.

Bohmin huomio pysyy tästä huolimatta merkittävänä. Ajattelun muodostama kuva muuttuu ongelmaksi, kun unohdamme sen olevan kuva ja alamme pitää sitä itse todellisuutena. Myös käsitys tulevasta minästä voi muuttua kuvaksi, jonka perässä kuljemme huomaamatta, ettei se ole koskaan olemassa muualla kuin nykyisessä ajattelussamme. Tämä sama rakenne kulkee koko kirjan läpi. Ajatus luo kuvan ja unohtaa luoneensa sen. Se rakentaa minäkuvan, erillisyyden kokemuksen, kulttuurisen merkityksen ja psykologisen ajan ja alkaa sitten elää niiden sisällä.

Keskustelu, joka jatkuu

Aloittaessani ajattelin lukevani kirjaa ajattelusta. Lukemisen edetessä se alkoi näyttäytyä kirjana havainnosta, merkityksestä, dialogista, totuudesta, luovuudesta ja vapaudesta. Ajattelun tutkiminen oli kuitenkin kaiken perusta. Bohm ei vastusta ajatusta, sillä ilman sitä emme pystyisi elämään käytännöllistä elämää. Ongelma alkaa silloin, kun ajatus ei tunnista omia rajojaan ja esiintyy todellisuutena. Minulle kirjan keskeiseksi kysymykseksi jäi siksi se, miksi ajatus ei havaitse omaa toimintaansa.

Kun ajatus ei huomaa itseään, se jakaa kokonaisuuksia osiin ja puolustaa syntyneitä rakenteita. Se alkaa pitää omia kuvauksiaan todellisuutena, jota niiden oli alun perin tarkoitus vain kuvata. Tässä tunnistan paljon samaa kuin omassa ajattelussani. Molemmissa havainto on teoriaa tärkeämpi, eikä kuvausta pitäisi koskaan asettaa sen edelle, mitä todella tapahtuu. Bohm kuitenkin muistuttaa, että myös havainto voi sisältää ajattelun aikaisempia kerrostumia. Tämä tekee tutkimisesta hitaampaa ja ehkä myös rehellisempää.

Dialogi voi tarjota tilan, jossa tämä prosessi tulee näkyväksi yhdessä. Ei siksi, että toinen ihminen kertoisi minulle totuuden, vaan siksi, että ajatuksemme ja niiden sisältämät merkitykset asetetaan yhteisesti havaittaviksi. Dialogissa ei tutkita vain käsityksiämme maailmasta, vaan myös sitä, miten nuo käsitykset syntyvät. Vanha järjestys näyttää uusiutuvan ajattelun tiedostamattomassa refleksinomaisessa liikkeessä. Uusi järjestys voi puolestaan syntyä luovasta ja yhteisestä havainnosta. Tämä ei ole Bohmin suora lause, vaan oma tiivistykseni siitä liikkeestä, jonka kirjassa näin.

En ota Bohmilta mukaani valmista teoriaa. Otan mukaani joitakin käsitteitä, uusia kysymyksiä ja tarkentuneen epäilyn siitä, kuinka helposti ajatus unohtaa oman osuutensa siinä maailmassa, jota se yrittää ymmärtää. Kirja ei saanut minua luopumaan havainnon merkityksestä, vaan katsomaan tarkemmin myös sitä, mitä havaintoon on jo ehtinyt sekoittua. Samalla se jätti avoimeksi kysymyksen siitä, mitä voi syntyä, kun ajatus alkaa nähdä omaa liikettään yksin tai yhdessä toisten kanssa. Siksi Thought as a System ei tuntunut vain kirjalta, jonka luin. Se tuntui keskustelulta, joka jatkuu vielä kirjan päätyttyäkin.