Olen harjoitellut aikidoa pitkään, mutta vasta hiljattain havahduin ajattelemaan kamppailutilannetta vuorovaikutustilanteena. Hyökkääjä ja puolustautuja eivät ole toisistaan erillisiä, vaan heidän välilleen muodostuu yhteinen tilanne, jossa molempien liike vaikuttaa toiseen. Etäisyys, ajoitus, jännitys ja aikomus muuttuvat jatkuvasti, eikä kumpikaan toimi täysin yksin. Tämän havainnon myötä myös käsitykseni harmoniasta alkoi muuttua.

Harmonia mielletään helposti tilaksi, jossa kaikki on kohdallaan. Äänet soivat yhteen, ihmiset ovat samaa mieltä eikä mikään häiritse kokonaisuutta. Tällainen harmonia vaikuttaa kuitenkin helposti pysähtyneeltä kuvalta. Elävässä tilanteessa mikään ei pysy täysin paikallaan. Ihmiset, olosuhteet ja eri osien väliset suhteet muuttuvat jatkuvasti.

Aikidossa harmonia ei ole hyökkäystä edeltävä rauhallinen tila. Se syntyy vasta liikkeessä, jossa toinen tulee kohti ja tilanteeseen muodostuu jännite. Hyökkäystä ei poisteta eikä sen olemassaoloa kielletä, vaan sen suunta pyritään havaitsemaan ja ottamaan osaksi omaa liikettä. Harmonia ei silloin tarkoita sitä, että ristiriitaa ei olisi, vaan sitä, että siihen vastataan lisäämättä tarpeetonta vastavoimaa.

Siksi harmonia ei ehkä ole täydellisyyttä, vaan tilanne, jossa eri osat tukevat toisiaan. Niiden ei tarvitse olla samanlaisia eikä liikkua samaan suuntaan. Olennaisempaa on se, miten yhden osan liike vaikuttaa kokonaisuuteen ja miten kokonaisuus puolestaan kannattelee osiaan. Metsässä puut kilpailevat valosta, mutta samalla ne suojaavat maaperää ja muodostavat ympäristön, jossa muut lajit voivat elää. Kokonaisuus ei ole ristiriidaton, mutta sen osat ovat suhteessa toisiinsa.

Olen huomannut saman myös keskusteluissa. Yhteys ei yleensä katoa siksi, että ihmiset ajattelevat eri tavoin, vaan siksi, että oma näkökulma alkaa tuntua tärkeämmältä kuin se, mitä välillämme tapahtuu. Silloin keskustelun liike pysähtyy, vaikka sanoja vaihdettaisiin edelleen. Kun huomio palaa oman kannan puolustamisesta yhteiseen tutkimiseen, tilanteeseen syntyy jälleen tilaa. Eri mieltä voidaan yhä olla, mutta osapuolet eivät enää työnnä toisiaan kauemmas.

Tässä mielessä harmonia ei ole samaa mieltä olemista eikä rauhan säilyttämistä hinnalla millä hyvänsä. Se ei edellytä oman suunnan hylkäämistä tai ristiriidan peittämistä. Pikemminkin se on kykyä pysyä suhteessa siihen, mikä liikkuu myös silloin, kun liike on epämukavaa. Harmonia näkyy mahdollisuutena huomata, milloin yhteys katoaa, ja tehdä pieni korjausliike sen palauttamiseksi.

Sama ilmenee kehollisesti tasapainossa. Seisova ihminen näyttää olevan paikallaan, vaikka hänen kehonsa tekee jatkuvasti pieniä korjauksia. Tasapaino ei synny liikkeen loppumisesta, vaan kyvystä vastata muutokseen. Myös harmonia voi olla tällaista jatkuvaa järjestymistä: kuuntelemista, mukautumista ja oman suunnan säilyttämistä samanaikaisesti.

Harmonia ei ehkä ole pysyvä tila, joka saavutetaan kerran. Se on pikemminkin suunta, johon palataan yhä uudelleen. Joskus pieni muutos yhdessä kohdassa vaikuttaa koko tilanteeseen. Kun yksi osa lakkaa vastustamasta kaikkea ympärillään, myös muut osat voivat löytää uuden suhteen toisiinsa.

Harmonia ei silloin tarkoita, että kaikki olisi valmista tai täydellistä. Se merkitsee, että eri osat kykenevät elämään samassa kokonaisuudessa ja vastaamaan toistensa liikkeeseen. Harmonia on elävän kokonaisuuden kykyä järjestyä yhä uudelleen.