Paranemisen arvoitus

Marko Karilahti

Ihmisellä on kyky parantua. Haava umpeutuu, murtunut luu kasvaa yhteen ja sairastunut keho voi vähitellen palautua ennalleen. Pidämme tätä luonnollisena osana elämää, emmekä tavallisesti pysähdy pohtimaan, mitä paranemisessa oikeastaan tapahtuu. Huomiomme kiinnittyy sairauteen, sen oireisiin ja keinoihin, joilla voimme vaikuttaa niihin. Itse paraneminen jää helposti näiden tapahtumien varjoon, vaikka juuri siinä tapahtuu jotakin tutkimisen arvoista.

Haavan syntyessä elimistö aloittaa vaurion korjaamisen ilman tietoista ohjausta. Veri hyytyy, puolustusjärjestelmä osallistuu vaurioituneen kudoksen käsittelyyn ja vähitellen uutta kudosta muodostuu. Ihminen ei päätä, missä järjestyksessä solut toimivat tai milloin kudoksen korjautuminen alkaa. Näitä tapahtumia tunnetaan biologisesti varsin tarkasti, mutta niiden eteneminen ei edellytä ihmisen tietoista osallistumista. Elimistö kykenee ylläpitämään ja korjaamaan omaa toimintaansa tavalla, joka on samanaikaisesti monimutkainen ja arkisen tuttu.

Kun haava on parantunut, ihoon voi jäädä arpi. Tavallisesti pidämme sitä jälkenä tapahtuneesta vauriosta. Haava ei ole enää avoin, kipu on ehkä hävinnyt ja iho suojaa jälleen kehoa. Paraneminen on tapahtunut, vaikka sen näkyvä seuraus jää paikalleen. Emme välttämättä kiinnitä tähän huomiota, sillä olemme tottuneet ajattelemaan paranemista ennen kaikkea paluuna aikaisempaan tilaan.

Paraneminen ja sen edellytykset

Haava ei parane irrallaan muusta elimistöstä. Korjautuminen edellyttää toimivaa verenkiertoa, ravintoaineita, solujen välistä viestintää ja lukemattomien muiden tapahtumien yhteistoimintaa. Myös ulkoisilla olosuhteilla on merkitystä. Haavan puhtaus, mahdollinen infektio, ravitsemus ja ihmisen muu terveydentila voivat joko edistää tai hidastaa paranemista. Se, mikä näkyy ihon pinnalla pienenä vauriona, on yhteydessä paljon laajempaan kokonaisuuteen.

Elimistö kykenee korjaamaan itseään, mutta ei ympäristöstään riippumatta. Paraneminen tapahtuu kehossa, jonka toiminta on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa. Voimme tarkastella haavaa yksittäisenä vauriona, mutta sen paranemisen edellytykset ulottuvat paljon haavan ulkopuolelle. Korjautuminen ei ole yhden solun tai yksittäisen tapahtuman aikaansaannos, vaan monien samanaikaisten toimintojen tulos.

Rakenteen näkökulmasta paranemista voisi tarkastella kokonaisuuden uudelleenjärjestymisenä. Vaurio muuttaa kudoksen toimintaa, ja korjautumisen aikana sen osien väliset suhteet järjestyvät uudelleen. Kaikki muutokset eivät kuitenkaan ole paranemista. Myös sairaus muuttaa elimistön rakennetta ja toimintaa, eikä jokainen uusi tila ole edellistä parempi. Rakenteen käsite auttaa tarkastelemaan tapahtumien yhteyksiä, mutta se ei yksin kerro, mikä erottaa paranemisen muista muutoksista.

Kun tarkastelu laajenee kudoksesta koko ihmiseen, kysymys muuttuu monimutkaisemmaksi. Pitkään sairastanut voi toipua, mutta hänen suhteensa omaan kehoonsa ja elämäänsä ei välttämättä palaudu entiselleen. Sairaus on saattanut muuttaa hänen toimintatapojaan, tulevaisuudensuunnitelmiaan ja käsitystään omista mahdollisuuksistaan. Vaikka elimistö toipuisi, ihminen voi joutua löytämään uudenlaisen tavan elää. Toisaalta hän voi kokea eheytymistä myös silloin, kun sairaus ei parane. Nämä eivät ole sama tapahtuma, mutta niiden välinen ero kertoo, kuinka monessa merkityksessä puhumme paranemisesta.

Parantaminen ja parantaja

Sairastunut ihminen ei kuitenkaan ole vain elimistönsä korjaavien toimintojen varassa. Hän voi hakea apua toisilta ihmisiltä, käyttää lääkkeitä tai turvautua toimenpiteisiin, joilla sairauden kulkuun pyritään vaikuttamaan. Antibiootti voi torjua bakteeri-infektiota ja kirurginen toimenpide poistaa sairauden syyn tai korjata vaurioitunutta kudosta. Joskus hoito vaikuttaa suoraan sairauden aiheuttajaan, toisinaan se tukee elimistön omia korjaavia prosesseja.

Parantaminen ja paraneminen ovat läheisessä suhteessa toisiinsa, mutta ne eivät ole sama asia. Parantaminen on toimintaa, jolla pyritään vaikuttamaan sairauteen, sen oireisiin tai ihmisen hyvinvointiin. Paraneminen puolestaan on muutos, jota toiminnalla tavoitellaan. Hoidon antaminen ei vielä osoita, että paranemista olisi tapahtunut, eikä paraneminen aina edellytä ulkopuolista hoitoa. Ihminen voi osallistua muutokseen, jonka lopputulos ei silti ole kokonaan hänen määrättävissään.

Ihminen on pyrkinyt vaikuttamaan paranemiseen jo kauan ennen kuin elimistön korjaavia mekanismeja opittiin tuntemaan nykyisellä tarkkuudella. Eri aikoina ja kulttuureissa parantamista on kuvattu käsitteillä, jotka kertovat paitsi paranemisesta myös siitä, millaisena ihminen on ymmärtänyt oman osuutensa siinä. Tällaisia näkökulmia löytyy esimerkiksi saksalaisen Bruno Gröningin (1906–1959), japanilaisen Mikao Usuin (1865–1926) ja englantilaisen Harry Edwardsin (1893–1976) perinteistä.

Gröning puhui Heilstromista, jumalallisesta parantavasta virrasta, jota ihminen saattoi hänen opetuksensa mukaan vastaanottaa. Usuin kehittämässä reikimenetelmässä yhdistyivät henkilökohtainen harjoittelu, elämänasenne ja käsillä hoitaminen. Myöhemmässä reikiperinteessä harjoittajaa on usein kuvattu reikiksi kutsutun vaikutuksen välittäjäksi. Edwards puolestaan edusti brittiläistä henkisen parantamisen perinnettä, jossa parantajan tehtävä ymmärrettiin henkisen vaikutuksen kanavana toimimiseksi.

Näiden käsitysten väliltä löytyy samankaltaisuus. Parantajaa ei pidetty paranemisen perimmäisenä lähteenä, vaan jonkin muun välittäjänä. Niiden historialliset ja kulttuuriset lähtökohdat olivat kuitenkin erilaiset, eikä samankaltainen käsitteistö osoita yhteisen vaikutusmekanismin olemassaoloa. Mahdolliset perinteiden väliset vaikutteetkin on otettava huomioon. Silti välittäjän käsite esiintyy erilaisissa yhteyksissä, joissa ihminen pyrkii vaikuttamaan paranemiseen mutta ei voi määrätä sen lopputulosta.

Harry Edwardsin toiminnassa oli lisäksi eräs historiallisesti kiinnostava piirre. Hän pyrki edistämään henkisen parantamisen yhteistyötä lääketieteen kanssa ja toimi vuonna 1954 perustetun National Federation of Spiritual Healers -järjestön ensimmäisenä puheenjohtajana. Järjestö kehitti parantajien koulutusta ja eettisiä toimintaperiaatteita, ja vuosina 1959–1960 sen hyväksymille parantajille avautui mahdollisuus vierailla potilaiden luona lukuisissa brittiläisissä sairaaloissa. Luvat perustuivat sairaalaviranomaisten harkintaan sekä potilaiden pyyntöihin, ja järjestön mukaan niiden piiriin kuului yli 1 600 sairaalaa. Edwardsilla oli merkittävä osuus järjestön aseman rakentamisessa, vaikka kehitys oli useiden toimijoiden työn tulosta.

Sairaalassa kohtasivat kaksi erilaista käsitystä parantamisesta. Lääketieteellinen hoito perustui tutkittaviin vaikutusmekanismeihin ja kliiniseen arviointiin, kun taas henkisen parantamisen harjoittajat lähtivät omista perinteistään ja kokemuksistaan. Sairaaloihin pääseminen ei osoittanut henkisen parantamisen lääketieteellistä vaikuttavuutta, mutta merkitsi sille rajattua asemaa terveydenhuollon yhteydessä. Yhteinen pyrkimys auttaa sairastunutta ei tehnyt menetelmistä samanarvoisia, mutta mahdollisti niiden kohtaamisen saman potilaan äärellä.

Usuin perinteeseen minulla on myös henkilökohtainen suhde. Olen harjoittanut reikiä pitkään, ja vuosien myötä huomioni on alkanut kiinnittyä yhä enemmän itse parantamisen ja paranemisen väliseen eroon. Reikihoidossa voin asettaa käteni hoidettavan keholle tai sen läheisyyteen, mutta tämä toiminta ei vielä kerro, mitä hoidettavassa tapahtuu. Voin havaita oman toimintani ja kuulla toisen ihmisen kokemuksesta. Se, liittyvätkö nämä tapahtumat mahdolliseen paranemiseen ja millä tavoin, on erillinen kysymys. Perinteen käsitteet voivat auttaa kuvaamaan kokemuksia, mutta ne voivat myös ohjata niiden tulkintaa.

Lääketieteen ja henkisen parantamisen rinnastaminen ei tee niiden menetelmistä yhtä vaikuttavia. Monien lääketieteellisten hoitojen tehosta on vahvaa tutkimusnäyttöä, kun taas reikin ja muiden henkisten parantamismenetelmien oletettuja energiavaikutuksia ei ole osoitettu vastaavalla tavalla. Kokemus ja sille annettu selitys on siksi tärkeää erottaa toisistaan. Yhteinen pyrkimys auttaa sairastunutta on silti mahdollinen lähtökohta sen tutkimiselle, miten ihminen ymmärtää oman osuutensa paranemisessa.

Kun parantaja ei ole läsnä

Haavan paraneminen jatkuu myös silloin, kun kukaan ei hoida sitä aktiivisesti. Elimistön korjaavat prosessit eivät edellytä parantajan jatkuvaa läsnäoloa, vaikka ulkopuolinen hoito voi olla ratkaisevan tärkeää vakavissa vammoissa tai tilanteissa, joissa elimistön oma korjautuminen ei riitä. Paraneminen ei siis ole kaikissa olosuhteissa riippumatonta hoidosta, mutta se ei myöskään palaudu pelkästään parantajan toimintaan.

Parantajalla on tarkoitus saada aikaan myönteinen muutos. Elimistön korjaavilla prosesseilla ei kuitenkaan tarvitse olla tietoista tarkoitusta samassa merkityksessä. Niiden toimintaa voidaan kuvata biologisen säätelyn, palautemekanismien ja solujen välisen vuorovaikutuksen avulla. Se, että lopputulos näyttäytyy tarkoituksenmukaisena, ei tarkoita, että tapahtumia ohjaisi tietoinen päätös.

Elävä elimistö ei ole muuttumaton rakenne, jota korjataan ainoastaan ulkopuolelta. Se ylläpitää toimintaansa ja mukautuu jatkuvasti muuttuviin olosuhteisiin. Korjautuminen ei kuitenkaan aina onnistu. Sairaudet voivat edetä, vauriot jäädä pysyviksi ja elimistön säätelyjärjestelmät toimia tavalla, joka ei edistä terveyttä. Kyky korjata vaurioita on silti osa sitä toimintaa, jonka varassa elämä jatkuu.

Haavan sulkeutuessa kudos järjestyy uudelleen. Se, mikä oli vaurioitunut, ei välttämättä palaa alkuperäiseen muotoonsa, mutta sen toiminta voi palautua riittävästi. Lopputuloksena saattaa olla arpi, jossa mennyt vaurio ja tapahtunut korjautuminen ovat yhtä aikaa läsnä. Arpi ei ole enää vain jälki siitä, mitä tapahtui. Se on osa sitä ihoa, joka on nyt olemassa.

Mitä paranemisessa jää jäljelle?

Haavan umpeutuminen on tuttu tapahtuma, mutta sen tarkempi tutkiminen avaa kysymyksiä, jotka eivät koske vain vaurion poistumista. Korjautuminen voi palauttaa toimintakyvyn muodostamatta alkuperäistä rakennetta uudelleen. Elimistön sisäiset prosessit ja ulkoiset olosuhteet vaikuttavat tapahtumien kulkuun, ja ihminen voi osallistua niihin monin tavoin. Paraneminen voi sisältää sekä palautumista että muuttumista, vaikka nämä eivät kaikissa tilanteissa tapahdu samalla tavalla.

Gröningin, Usuin ja Edwardsin käsitykset tuovat tähän toisenlaisen näkökulman. Heidän perinteissään parantajan osuus ymmärrettiin välittämisen kautta, vaikka käsitykset siitä, mitä välitettiin, erosivat toisistaan. Lääketiede puolestaan tutkii hoitojen vaikutuksia ja elimistön toimintaa menetelmillä, joiden avulla voidaan arvioida syy-yhteyksiä ja vaikuttavuutta. Näiden lähestymistapojen rinnastaminen auttaa erottamaan toisistaan parantamiseen tähtäävän toiminnan ja itse paranemisen.

Palatessani alkuperäiseen haavaan huomaan tarkastelevani sitä hieman eri tavalla. Vaurio on koskenut kudosta, mutta sen korjautumiseen on osallistunut laajempi kokonaisuus. Olosuhteet ovat vaikuttaneet tapahtumien kulkuun, ja mahdollinen hoito on saattanut muuttaa niitä ratkaisevasti. Haavan umpeutuminen ei kuitenkaan ole vain yhden toimijan tai yksittäisen tapahtuman tulos.

Arpi tuo tarkasteluun vielä yhden kerroksen. Se ei ole pelkkä muisto aikaisemmasta vauriosta, vaan osa nykyistä kudosta. Paraneminen ei tässä tapauksessa ole poistanut kaikkia tapahtuneen seurauksia. Osa niistä on jäänyt mukaan siihen rakenteeseen, joka nyt toimii. Menneestä vauriosta ei ole tullut olematonta, vaikka haava on sulkeutunut.

Haava on umpeutunut, mutta arpi jää. Se ei ole enää avoin vaurio eikä myöskään sama iho, joka oli ennen haavaa. Jotakin on korjautunut, ja tapahtuneen jälki on osa sitä, mikä nyt on tervettä.

Mitä paranemisessa oikeastaan palautuu?

Lähteet

Parantamisen historia ja perinteet