Vuonna 2014 osallistuin Hollannissa ensimmäiseen Contemplation & Enlightenment Intensive -intensiiviini, joka perustui Peter Ralstonin työskentelytapaan. Intensiivissä omaa kokemusta tutkittiin keskittyneesti kysymysten ja vuorovaikutuksen avulla. Sen viime metreillä koin jotakin, jota en tuolloin osannut kovin tarkasti selittää. Jokin aikaisemmin huomaamaton nousi esiin, ja tunnistin sen välittömästi. Muistan todenneeni itselleni: ”Olen se, joka olen aina ollut.” Kokemus ei tuntunut uuden asian oppimiselta eikä siltä, että olisin löytänyt itsestäni jotakin aikaisemmin puuttunutta. Pikemminkin tunnistin läsnäolon, joka tuntui kulkeneen mukanani koko ajan. En ollut aikaisemmin kiinnittänyt siihen huomiota. Tunnistamisen hetkellä suhteeni siihen muuttui, vaikka itse läsnäolo ei tuntunut muuttuvan miksikään.
Olen palannut tähän kokemukseen vuosien aikana lukuisia kertoja. En niinkään selvittääkseni, mitä tuo läsnäolo lopulta oli, vaan ymmärtääkseni paremmin itse tunnistamisen tapahtumaa. Miten jokin voi tuntua niin tutulta, vaikka en ole aikaisemmin tietoisesti huomannut sitä? Voiko ihminen tietää jotakin tietämättä tietävänsä? Entä mikä tunnistamisen hetkellä oikeastaan muuttuu, jos tunnistettu asia tuntuu olleen läsnä jo ennen sitä? En pidä kokemustani osoituksena mistään yleispätevästä totuudesta. Se on kuitenkin muodostunut yhdeksi niistä havainnoista, joiden äärelle palaan yhä uudelleen.
Viime aikoina kysymys on noussut uudelleen esiin lukiessani Iain McGilchristin ajatuksia ihmisen erilaisista tavoista hahmottaa maailmaa. Mieleeni tuli aluksi melko karkea ajatus, että ihmisessä saattaa olla kaksi puolta: se, joka luulee tietävänsä, ja se, joka todella tietää. Mieli muodostaa jatkuvasti käsityksiä kokemustensa perusteella, tunnistaa tuttuja tilanteita ja pyrkii ennakoimaan tulevaa. Tämä on tarpeellista, sillä ilman aikaisempaa kokemusta joutuisimme aloittamaan lähes kaiken alusta. Samalla mieli voi kuitenkin alkaa pitää omia tulkintojaan tosiasioina. Kun käsitys jostakin on muodostunut riittävän vahvaksi, emme välttämättä enää huomaa katsovamme maailmaa sen läpi. Tulkinta ei silloin ainoastaan vaikuta siihen, miten ymmärrämme havaintomme, vaan myös siihen, mitä ylipäätään tulemme huomanneeksi.
Ajatus kahdesta tietäjästä alkoi silti tuntua ongelmalliselta. Jos mieli luulee tietävänsä, mikä ihmisessä silloin todella tietää? Olisiko se intuitio, joka toisinaan tuo jotakin esiin ilman tietoista päättelyä? Olen itse kokenut tilanteita, joissa jokin asia on tuntunut selvältä lähes välähdyksenomaisesti. En ole osannut sanoa, mistä vaikutelma syntyi tai mihin se perustui. Joskus siihen on liittynyt kehollinen tuntemus, joskus vain välitön käsitys tilanteesta. Tällainen vaikutelma saattaa tuntua olevan vapaampi aikaisempien kokemusten synnyttämistä tulkinnoista, mutta sekään ei tarkoita, etteivätkö kokemukset vaikuttaisi sen taustalla. Intuitio voi tuntua varmalta ja silti osoittautua vääräksi.
Reikihoitoja tehdessäni olen kohdannut jotakin samankaltaista. Hoidon aikana voin huomata ajattelevani, missä käsien pitäisi olla tai mitä seuraavaksi tulisi tehdä. Toisinaan taas huomaan toimivani ilman samanlaista tietoista harkintaa. Kädet asettuvat johonkin, eikä tilanteeseen tunnu liittyvän erityistä päätöstä. En voi varmasti sanoa, onko kyse intuitiosta, opitusta toimintatavasta vai jostakin muusta. Kokemuksellisesti näissä tilanteissa on kuitenkin ero. Toisessa huomioni kohdistuu siihen, mitä minun pitäisi tehdä, toisessa siihen, mitä parhaillaan tapahtuu. Kun en pyri jatkuvasti ennakoimaan seuraavaa vaihetta, huomaan toisinaan myös sellaista, mikä olisi muuten saattanut jäädä huomaamatta.
Ratkaisukeskeisestä työskentelystä löytyy hieman toisenlainen näkökulma samaan kysymykseen. Ihmisellä saattaa olla tietoa, taitoja ja voimavaroja, joita hän ei itse tunnista. Hän voi esimerkiksi kertoa, ettei osaa toimia vaikeissa tilanteissa, mutta muistaa keskustelun aikana useita kertoja, jolloin on kuitenkin onnistunut. Hänen kykynsä ei synny vasta silloin, kun hän huomaa sen. Se on voinut olla olemassa pitkään, mutta jäädä hänen omaa osaamistaan koskevan käsityksensä ulkopuolelle. Joskus yksi kysymys riittää suuntaamaan huomion johonkin, mitä ihminen on pitänyt niin vähäpätöisenä, ettei ole tullut edes ajatelleeksi sitä. Keskustelussa ei kuitenkaan välttämättä vain löydetä jotakin aikaisemmin olemassa ollutta, vaan myös kokemuksen merkitys voi muuttua. Toinen ihminen osallistuu tällöin siihen, mitä tulemme omassa kokemuksessamme tunnistaneeksi.
Tämän myötä olen alkanut erottaa toisistaan intuition, oivalluksen ja tunnistamisen. Intuitiossa jokin saattaa hahmottua välittömästi ilman tietoista päättelyä. Oivalluksessa taas jokin aikaisemmin käsittämätön voi avautua tavalla, jota en olisi osannut ennakoida. Erillisinä näyttäytyneet asiat liittyvät toisiinsa, tai koko kysymys alkaa näyttää toiselta. Tunnistamisessa jokin aikaisemmin huomaamaton tulee huomion piiriin ja näyttäytyy ennestään tuttuna. Näiden ilmiöiden rajat eivät ole selviä, ja toisinaan ne voivat tapahtua lähes samanaikaisesti. Erottelu on auttanut minua huomaamaan, ettei kaikki äkillinen ymmärtäminen ole samanlaista.
Vuoden 2014 kokemukseni näyttäytyy minulle ennen kaikkea tunnistamisena. En kokenut saaneeni uutta tietoa enkä löytänyt itsestäni toista, paremmin tietävää toimijaa. Kyse oli läsnäolosta, johon suhteeni muuttui. Jokin tuntui olleen olemassa jo ennen kuin kiinnitin siihen huomiota. Kokemuksen voimakkuus ei kuitenkaan kerro, mitä tuo läsnäolo lopulta oli tai mistä se syntyi. Voin kuvata sitä, minkä tunnistin, mutta samalla minun on hyväksyttävä, ettei kuvaus välttämättä tavoita itse kokemusta kokonaan.
Alkuperäinen ajatukseni kahdesta tietäjästä on tämän myötä alkanut muuttua. Ehkä ihmisessä ei olekaan erikseen sitä, joka luulee tietävänsä, ja sitä, joka todella tietää. Ehkä kysymys liittyy enemmän siihen, millä tavoin suhtaudumme omiin kokemuksiimme. Mieli voi pitää kiinni muodostamastaan käsityksestä silloinkin, kun tilanne on jo muuttunut. Intuitio voi tuoda esiin jotakin, mille emme vielä löydä sanoja, mutta sekin voi erehtyä. Oivallus voi muuttaa aikaisempaa ymmärrystä, ja tunnistaminen voi tehdä näkyväksi jotakin, mikä on jäänyt huomaamatta. Mikään näistä ei kuitenkaan muodosta ihmisessä erehtymätöntä tietäjää.
Olen pohtinut myös sitä, kuinka usein pyrimme ratkaisemaan asioita hankkimalla lisää tietoa. Luemme, kysymme, vertailemme ja etsimme uusia näkökulmia. Toisinaan tämä on välttämätöntä, mutta joskus huomio kohdistuu jatkuvasti johonkin, mitä meiltä vielä puuttuu. Emme huomaa sitä, mikä on jo käytettävissämme. Joskus toinen ihminen auttaa kysymyksellään huomaamaan aikaisemmin sivuutetun mahdollisuuden. Joskus huomio muuttuu kesken tavallisen arkisen tilanteen, eikä itse tilanteessa tarvitse tapahtua mitään näkyvää muutosta. Se, mikä hetkeä aikaisemmin näytti mahdottomalta, voi alkaa näyttäytyä toisella tavalla.
Ehkä tietämisen rinnalla olisi syytä tutkia enemmän tunnistamista. Sitä, miten jokin voi kulkea mukanamme pitkään ilman, että olemme varsinaisesti kiinnittäneet siihen huomiota. Tunnistaminen ei välttämättä edellytä uuden asian löytämistä eikä johda mihinkään erityiseen toimintaan. Joskus muutos tapahtuu vain suhteessamme siihen, mikä on jo läsnä. Ajatus kahdesta tietäjästä ei enää tunnu yhtä tärkeältä kuin se, mitä niiden välistä eroa pohtiessani tulin huomanneeksi.
Mitä kaikkea elämässämme mahtaakaan olla sellaista, minkä jo tunnemme, mutta mitä emme vielä ole tunnistaneet?