Kun julkaisin kirjoitukseni metsäpolun syntymisestä, ystäväni kommentoi siihen: ”Ihminen on se maasto, johon polku syntyy.” Hän liitti ajatukseen myös sanan dō – tie. Kommentti pysäytti minut, sillä olin katsellut polkua lähinnä ulkoapäin. Olin miettinyt maahan jääviä jälkiä ja sitä, kuinka toistuvat tapahtumat muodostavat vähitellen rakenteita, mutta en ollut ajatellut yhtä paljon sitä, mitä kulkeminen tekee kulkijalle.

Kun ihminen kulkee samaa metsäpolkua toistuvasti, vain maasto ei muutu. Myös kulkijan suhde siihen muuttuu. Hän oppii tuntemaan mutkat, juuret ja märät kohdat, ja vähitellen askel löytää paikkansa yhä vähemmällä ajattelulla.

Kun palaan itse tutulle polulle, en kuitenkaan palaa sinne aivan samana. Kehon tila, ajatukset ja mieliala vaihtelevat. Joinakin päivinä metsä näyttää valoisalta ja avoimelta, toisinaan sama polku tuntuu raskaalta tai vieraalta. Polku voi näyttää ennallaan, vaikka kokemukseni siitä on muuttunut.

Ehkä juuri tässä havainto muuttuu kaksisuuntaiseksi. Havaitsen jotakin maailmassa, mutta samalla voin huomata, mitä havaittu herättää minussa. En katsele polkua kokonaan sen ulkopuolelta, vaan olen itse mukana siinä, mitä tapahtuu.

Olen huomannut tämän myös omassa suhteessani reikiin. Reikin harjoittaminen merkitsee minulle palaamista hiljaisuuteen ja läsnäoloon sekä herkistymistä sille, mitä tässä hetkessä on. Ulkoapäin tämä voi näyttää saman toistamiselta, mutta yksikään harjoitushetki ei ole täysin samanlainen, koska en saavu siihen samana kuin edellisellä kerralla.

Joskus mieleni on levoton ja ajatukseni harhailevat. Toisinaan hiljaisuus löytyy melkein itsestään, ja joskus mitään erityistä ei tunnu tapahtuvan. Harjoituksen merkitys ei ehkä olekaan siinä, että sen pitäisi tuottaa tietynlainen kokemus. Olennaista saattaa olla palaaminen ja se, että pysähdyn havaitsemaan, mitä juuri nyt on.

Reikin periaatteissa palataan ajatukseen juuri tänään. Siinä on jotakin samaa kuin tutulle polulle astumisessa. Tietä ei kuljeta eilisessä eikä huomista varten, vaan tällä askeleella, tässä hetkessä ja sellaisena ihmisenä kuin tänään on. Huominen tuo mukanaan uuden palaamisen.

Vähitellen olen alkanut epäillä, etten ainoastaan tee harjoitusta. Harjoitus näyttää tekevän jotakin myös minussa. Ehkä se rakentaa kykyä pysähtyä, kuunnella ja olla kiirehtimättä heti seuraavaan tulkintaan. Muutos ei välttämättä näy yksittäisen harjoituksen aikana, vaan siinä, millaiseksi suhde omaan kokemukseen vähitellen muodostuu.

Toisto ei silti automaattisesti syvennä mitään. Tuttu polku voi vapauttaa huomion näkemään ympärilleen, mutta se voi myös tehdä kulkemisesta automaattista. Silloin ihminen ei enää huomaa polkua, metsää eikä ehkä omaa kulkemistaankaan. Polusta on tullut ura.

Ehkä polun ja uran välinen ero ei olekaan toiston määrässä. Ero saattaa olla siinä, säilyykö kulkijan kyky havaita. Dō, tie, ei silloin tarkoita vain tuttua reittiä, jota seurataan, vaan tapaa palata sen äärelle olettamatta, että maasto tai kulkija olisi säilynyt ennallaan.

Ystäväni kommentti sai minut näkemään, että polku jättää kahdenlaisia jälkiä. Toiset näkyvät maassa, toiset syntyvät vähitellen kulkijaan. Maahan polku muodostuu askelista, ihmiseen siitä, että hän palaa – mutta ei koskaan aivan samana.