Työmatkallani on yhdeksän liikennevaloa. Olen huomannut seuraavani niitä lähes joka aamu. Joskus ajan koko matkan lähes pysähtymättä, toisinaan taas pysähdyn valoihin vähän väliä. Useimmiten lopputulos on jotakin näiden kahden väliltä.

Pitkään ajattelin, että ratkaisu löytyisi lähtöajasta. Jos lähtisin muutaman minuutin aikaisemmin tai myöhemmin, ehkä osuisin vihreään aaltoon. Mitä enemmän olen asiaa kuitenkin havainnut, sitä vähemmän uskon sen olevan niin yksinkertaista.

Vaikka lähtisin eri aikaan, ensimmäinen punainen liikennevalo voi muuttaa kaiken. Tai ehkä vielä useammin jokin aivan muu. Edellä ajava auto hidastaa ja kääntyy, bussi pysähtyy pysäkille tai joku vaihtaa kaistaa. Saavun seuraaviin liikennevaloihin muutaman sekunnin myöhemmin kuin olin kuvitellut, ja yhtäkkiä olen osa aivan erilaista liikennevirtaa.

Kiinnostukseni on vähitellen siirtynyt pois yksittäisistä liikennevaloista. Ne eivät oikeastaan enää kiinnosta minua. Sen sijaan olen alkanut tarkkailla rakennetta. Huomaan miettiväni yhä useammin, mistä tämä liikennevirta oikeastaan muodostuu. Siihen vaikuttavat liikennevalojen rytmitys, muiden autoilijoiden ratkaisut, oma lähtöaikani, ajonopeuteni ja lukemattomat pienet tapahtumat, joita en voi ennakoida. Vähitellen minulle on muodostunut käsitys, että yksittäinen tekijä harvoin ratkaisee mitään. Yhdessä ne muodostavat järjestelmän.

Punainen liikennevalo tuntuu helposti rajoitteelta. Silti sen tarkoitus ei ole estää minua etenemästä, vaan antaa vuoro myös muille. Se hidastaa hetkellisesti yhtä liikennesuuntaa, jotta koko liikennejärjestelmä voisi toimia turvallisesti ja sujuvasti. Yksilön näkökulmasta rakenne voi tuntua rajoittavalta. Kokonaisuuden näkökulmasta sama rakenne voi mahdollistaa sen, että kaikki pääsevät eteenpäin.

Tämä on saanut minut pohtimaan myös muita elämän rakenteita. Ehkä jokaisessa rakenteessa on omat rajoittavat tekijänsä – työelämässä, ihmissuhteissa, yhteiskunnassa ja jopa omassa ajattelussamme. Kysymys ei ehkä kuitenkaan ole siitä, kuinka paljon rakenne rajoittaa, vaan siitä, mitä varten se on olemassa.

Tässä vaiheessa havaitsin jotakin, jota en ollut aiemmin tullut ajatelleeksi. Olin tarkastellut liikennettä ikään kuin se olisi jotakin minun ulkopuolellani olevaa. Vähitellen aloin kuitenkin nähdä asian toisin.

Olen alkanut epäillä, etten olekaan pelkästään liikennevirran mukana kulkija. Oma ajotapani näyttää joskus vaikuttavan myös muiden ajamiseen. Jos lähden liikkeelle rauhallisesti, myös takanani ajava näyttää usein ajavan rauhallisemmin. Jos taas kiihdytän nopeasti vihreiden syttyessä, liike tuntuu välittyvän myös seuraaville autoille.

En voi tietää, kuinka suuri vaikutukseni todellisuudessa on. Jo se havainto on kuitenkin muuttanut tapaani katsoa liikennettä. En ole pelkästään järjestelmän vaikutuksen kohde. Olen myös osa sitä.

Samalla olen huomannut jotakin myös itsestäni. Jos minulla on kiire, punaiset valot alkavat tuntua ärsyttäviltä. Kun lähden ajoissa, samat punaiset valot eivät juuri herätä tunteita. Liikennevalot eivät ole muuttuneet. Minun suhteeni niihin on muuttunut.

Ehkä emme kohtaa rakennetta koskaan sellaisenaan. Kohtaamme samalla myös oman mielemme, odotuksemme ja kiireemme. Se, mitä pidän ulkoisena rakenteena, ei ole koskaan täysin irrallaan siitä, millaisena itse saavun sen äärelle.

Minulle on vähitellen muodostunut ajatus, että hyvä rakenne ei estä toimintaa. Hyvä rakenne tukee sitä. Samalla se tekee näkyväksi jotakin helposti unohtuvaa: emme ole järjestelmän ulkopuolella. Olemme aina osa sitä.

Ehkä siksi en enää mieti työmatkallani, kuinka pääsisin aina vihreään aaltoon. Paljon kiinnostavampi kysymys on, miten voisin ymmärtää tätä järjestelmää hieman paremmin.

Ehkä rakenteiden tutkiminen alkaa juuri tästä.